Kun minä lakkaa olemasta

Edellisestä blogistani on peräti kuukausi aikaa. Kun aloin viime elokuussa kirjoittaa blogiani ajattelin että teen sen viikoittain. Nyt kuitenkin huomaan, että se ei aina ole mahdollista. Kirjoittamattomuus ei johdu ideoiden  ja ajatusten puutteesta vaan  yksinkertaisesti siitä että aina ei ehdi. On asioita jotka menevät tärkeysjärjestyksessä blogini edelle ja niitä syyskuuni oli täynnä.

Vähän minua häiritsi se että heti petin teidät lukijani ja harkitsin pitäisikö alkaa vloggaajaksi bloggamisen sijasta. Olisiko se nopeampi ja kiinnostavampi tapa toimia. Ainakin se on nykyaikaisempi. Hetken harkittuani luovuin ajatuksesta. En kuitenkaan haudannut sitä kokonaan niin ettenkö joskus voisi vlogatakin, mutta ajatuksena se on minulle vastenmielinen monestakin syystä ja siitä syntyi uusin blogini aihe: Itseriittoisuus.

Jos olen rehellinen en pidä ajasta jota elämme. Sitä leimaa poikkeuksellisen voimakas hybris, ihmisen usko omaan erinomaisuuteensa ja kaikkivoipaisuuteensa. Jos tässä yhteydessä pitäisi lainata jotakin uskonnollista vaikuttajaa niin lainaisin Buddhaa joka oli sitä mieltä että ongelmat katoavat kun minä lakkaa olemasta. Minusta se on hyvin sanottu ja pitää täysin paikkansa. Jeesus sanoi saman asian sanoin: Joka kadottaa elämänsä minun tähteni hän löytää sen.

Meidän aikaamme riivaa individualismi ja loputon ahneus, oman navan ympärillä pyöriminen. Se ilmenee esimerkiksi TV -tuotannossa. Melkein kaikki kanavat ovat täynnä tositelevisiosarjoja tai kilpailuja joihin osallistuvat saavat markkinoida itseään. Vloggaaminen on hieno keksintö, mutta mitä sillä välitetään. Ihminen kertoo omasta elämästään välittämättä kovinkaan paljon yksityisyydestään, jota muut seuraavat. Mitä raflaavampia ja myydyimpiä juttuja osaat itsestäsi kertoa sitä enemmän saat katsojia ja voit ehkä rikastua. Eikä tällä alalla voi välttyä tirkistelyltä ja stalkkaukselta.

Julkisuus on kuin huumetta. Kun saa paljon tykkäyksiä ja katsomäärä lisääntyy on koukussa. Huumetta haluaa lisää ja oravanpyörä on valmis.

Minua oksettaa miten media kirjoittaa ja otsikoi asioista joilla myydään esimerkiksi levyjä ja kirjoja. Toissapäivänä luin otsikon iltapäivälehden sivuilta: Sedu Koskinen paljastaa, minulla on ollut satoja naisia. Sedusta on ilmestynyt kirja ja se pitää saada kaupaksi hinnalla millä hyvänsä. Älkää vaan ostako sitä kirjaa. Mikään ei voisi kiinnostaa vähempää.

Milloinkahan tulee se aika jolloin joku nainen myy elämänkertaansa samalla otsikolla: Minulla on ollut satoja miehiä, ilman että hänet leimataan huoraksi. Sedu saa casanovan maineen ja ja sitä pidetään lähes hyveenä. Macho, naisten mies, niin sitä pitää, säestää yhteiskuntamme laulukuoro, kun se joitakin vuosia sitten olisi päivitellyt: Kylläpä siinä on rikkinäinen mies, varmaan hyvin onneton kun ei ole kyennyt sitoutumaan keneenkään, häpeäisi tuollaista, kuinka kehtaakin, varsinainen häntäheikki, irstailija. Ja edelleen on myös niitä jotka ajattelevat näin.

Sedu on ollut niin itseriittoinen tai sanoisinko siittoinen että mikään ei ole riittänyt. Tälläistä ihmistä Raamattu vertaa eläimeen jota talutetaan teuraspaikalle. Hän on täysin talutettavissa ja hän on kuin eläin, joka kulkee sinne minne pippeli osoittaa, omien vaistojensa mukaan ilman järkeä, kunnes kohtaa surullisen kohtalonsa.

Ihminen ei ole eläin, vaikka hän usein toimii eläimen lailla. On yhä ihmisiä jotka haluavat elää ihmisiksi ja olla sitä miksi heidät alunperin luotiin, Jumalan kuvia, ei yhtään vähempää.

Jos tämän saavuttaa ei tarvitse kirjoittaa pöyhkeilevää omaelämänkertaa, koska Jumalan kuvana oleminen edellyttää omasta elämästä luopumista. Kun tuntee itsessään olevan Jumalan kuvan ainakin osittain, ei ole enää tärkeätä kertoa mitä minä olen, vaan tärkeimmäksi tulee nähdä mitä oleminen on, mitä Hän on joka on saanut kaiken aikaan ja pitää koko universumia yllä. Mikään ei ole sitä arvokkaampaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *