Kilpaileminen bruttokansantuotteella aiheutti ympäristökriisin

Toisen maailmansodan jälkeen kehitettiin mittari, jonka tarkoituksena oli palvella lähinnä teollisuutta. Mittari kertoi kuinka paljon kukin maa tuotti ja kulutti. Summa laskettiin Yhdysvaltain dollareissa niin että voitiin verrata, mikä maa pärjää parhaiten. Missä hyvinvointi on korkeimmalla tasolla ja mitkä maat sen sijaan rämpivät pohjamudissa. 

Mittarille annettiin nimeksi BKT (Gross Domestic Product) Sitä pidettiin hyvinvoinninmittarina liian kauan. Vielä tänäänkin jotkut vannovat BKT:n nimeen, vaikka se kuvaa enemmän maapallon  pahoinvointia kuin hyvinvointia.

BKT:n voi laskea kolmella eri tavalla, toimialojen tuotantona, palkkoina ja veroina sekä loppukäyttönä, joista viimeisin on kenties markkinoiden yleisin tapa. Kaava on hyvin yksinkertainen. Julkisen ja yksityinen sektorin kulutukseen lisätään pääoman muodostuminen ja vienti, tästä summasta vähennetään tuonti ja lopputuloksena on maan bruttokansantuote. Mittarin mukaan hyvinvointi kasvaa sitä enemmän, mitä enemmän me käytämme maapallon voimavaroja. Mikä ei tietenkään ole totta. BKT kannusti kansakuntia vuosikymmeniä kulutuksen loputtomaan oravanpyörään, jonka sietokyvyn äärirajoilla nyt olemme.

Talouteemme vaikuttaa edelleen teollistumisen alkuvaiheissa 1870 luvun alussa syntynyt uusklassillinen talousteoria, jonka mukaan ihmisen tarpeet ohjaavat taloutta. Ne ovat kuin pohjaton kaivo. Niille ei näy loppua. Mies, joka kehitti ”Näkymättömän käden teorian” Adam Smith julkaisi vuonna 1876 kirjan Kansakuntien varallisuus. Sen mukaan ihmisen ahneus muuttuu hyväksytyksi talouden ponnahduslaudaksi. Kansantalouden isänä pidetty skotlantilainen tuki vapaata markkinoiden kilpailua ja alati laajenevaa talouden kasvua, jossa hyvinvointi nähtiin materiaalisen kulutuksen kasvattamisena. Hyvin ymmärrettävää 1800 luvun lopussa mutta ei enää tänään.

Kultturimme filosofit olivat fiksumpia. Aristoteleen (384-322 eaa.) mukaan rikkauksien kokoaminen ei ollut hyvää elämää. Hänen mielestään köyhyys vähenee vain vaalimalla kohtuutta ja tasa-arvoa. Platon pysyi oppi-isänsä kanssa samoilla linjoilla kun määritteli, että kukaan ei saisi olla köyhintä neljä kertaa rikkaampi. Suomessa tämä suhde oli vielä 1990 luvun lamaan asti aika hyvä kun kerroin oli 4,5. Sen jälkeen tuloerot ovat kasvaneet ja nyt kerroin on jo yli kuuden.

Perinteinen talous on nähnyt asian toisin. Sen mukaan mahdollisimman nopea talouskasvu poistaa sosiaaliset ongelmat ja ympäristöongelmat. Jälkiteollisella aikakaudella tämä ei kuitenkaan enää pidä paikkansa. Tavaroiden tuottaminen ylirasittaa ekosysteemiä ja haittavaikutusten määrä kasvaa nopeammin kuin hyödykkeiden arvo. Globaali talousjärjestelmä kuluttaa yli maapallon ekologisen kantokyvyn. YK:n kehitysohjelman UNDP:n vuonna 2011 antaman raportin mukaan ihmiskunnan vaikutus ekosysteemiin oli 6000 miljardia dollaria joka oli 11 % maapallon BKT:stä. Yritykset käyttävät ilmaiseksi maapallon tuotteita. Jos sama meno jatkuu kasvaa maapallon riisto 28600 miljardin dollarin vuosivauhdilla niin, että vuonna 2050 lähes viidesosa maapallon BKT:sta kuluisi maapallon tuhoamiseen. Markkinatalouteen perustuva järjestelmä on tullut tiensä päähän. Ellei muutosta tapahdu katoavat elinolosuhteet maapallolta.

Mitä tilalle ? Voidaanko vielä jotain korjata ? Pysäyttää sukupuuttoonkuolemisen aalto, estää jätemannerten syntyminen ja napajäätiköiden sulaminen. Kykenemmekö luomaan talousjärjestelmän, joka perustuu kohtuuteen eikä siihen, että joka vuoden myyntibudjetti pitää olla edellistä vuotta suurempi. Onko vieläkin jäljellä niitä, jotka tulkisevat hyvinvointia BKT:n kautta ja pahimillaan kilpailevat sillä muiden kanssa ?

BKT:n tilalle on kehitetty mittareita, joissa huomioidaan laajemmin ihmiskunnan hyvinvointi. Niistä tunnetuimmat ovat GPI ja ISEW. En tässä blogissa käsittele niitä vaan keskityn lopuksi muutamalla sanalla pohtimaan sitä, mitä voimme tehdä ettei pahoinvointi saa valtaa, vaan todellinen hyvinvointi lisääntyy globaalisti. En usko että mikään järjestelmä pelastaa maailmaa vaan sen teemme me, meidän valintamme ja tekomme.

Avainsana on antaminen. Yksinkertaista. Jos kerran riistäminen tuhoaa maailman niin antaminen parantaa sen. Antaminen luo hyvinvointia. Tavaroita voi kierrättää. Yritykset eivät pidä siitä, mutta miksi firman tulos pitää olla aina edellistä vuotta suurempi ? Voisiko joku perustella tämän yleisen oletuksen.

Totta kai uusien yritysten pitää saada kasvattaa liikevaihtoaan kunnes pärjäävät alalla, mutta jos alalla aikaisemmin olleet eivät saa sitä tehdä, niin silloinhan joku ajaa heidän ohitseen ja he menettävät hallitsevan markkina-asemansa, ja joutuvat häviölle. Näin kohtaamme markkinatalouden keskeisimmän ongelman nimeltä kilpailu.

Ehkä siis antaminen on liian naivi ideologia ratkaista ongelma, mutta se voisi olla pohja, jonka päälle tulevaisuus rakentuu, alusta johon kootaan ne tekijät, joita ilman maailma ei voi enää olla olemassa. Sen huoneen taulu voisi kuulua: Antaja on onnellisempi kuin ottaja. Tulevaisuuden yhteiskunnan hyvinvointi riippuu meidän kyvystä antaa. Tälle antamisen alustalle voisimme kerätä tekijöitä joita ilman emme selviä.  Ensimmäisenä laittaisin sille kohtuullisuuden.

Kohtuullisuus. Mitä se on ? Onko kohtuullisuus sama asia yrityksen johtajalle joka nostaa miljoonien osinkotulot kuin kassatyöntekijälle, joka saa ensimmäisen tilinsä ja iloissaan tuhlaa sen, koska hänellä on rutkasti rahaa ? Mitä mieltä olet ?

Ilman kohtuullisuutta ei ole tasa-arvoa. Tärkeintä on tyytyä siihen mitä omistaa. Jos minulla on liikaa, yli kohtuuden, annan yli menevän osan niille jotka tarvitsevat. Mitä suhteellisuuden tajuisempi käsitykseni kohtuullisuudesta on, sitä enemmän toisetkin saavat. Silloin kaikki hyötyvät ja ympäristöni voi hyvin.

 

 

Lähde: Kestävän hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehdot, Jukka Hoffrén, 2011

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *